5.3.2014
Mitä muut minusta ajattelevat?
Pari viikkoa sitten olimme työporukan kanssa työhyvinvointiretkellä Tampereella. Tuli niin kotoinen olo, kun bussia ajoi Semmareiden hovikuski Timppa. Emme tokikaan olleet liikkeellä Semmaribussilla, koska tarkoitus oli ehtiä seuraamaan teatteriesitystä. Bussiin istahtaminen ja matkan taittaminen kivalla porukalla on aina hieno juttu oli kyse sitten Semmariporukasta tai työporukasta. Teatteriesitys ei ollut elämää suurempi vaikkakin sitä yritimme analysoida ja tulkita eri näkökulmista. Vaikuttavin kokemus tällä retkellä oli ruokailutapahtuma. Valitsimme kalliin pihvipaikan ja saimme rahoille vastinetta.
Ruokailun loppuvaiheessa huomio kiinnittyi viereisen pöytäseurueen keski-ikäiseen pukumieheen, jolla vaikutti menevän ruokapala ”väärään kurkkuun”. Muutaman yskäisyn jälkeen seurueen nainen kävi miestä taputtamaan selkään ja itselleni tulikin jo helpotuksen tunne siitä, että kaveri sai tukalaan tilanteeseen apua. Hetken kuluttua kuitenkin säpsähdimme, kun apua antanut nainen kääntyikin pöytäseureemme puoleen ja pyysi hätääntyneenä apua. Tässä vaiheessa miehen pää jo retkotti velttona ja vaikutti kovasti siltä, että nyt taitaakin olla tosi kyseessä.
Lähimpänä naista istui koulumme rauhallinen ja säyseä opettaja Olli. Leppoisasta luonteesta ei kuitenkaan ollut tietoakaan siinä vaiheessa, kun hän ponkaisi hetkeäkään tupeloimatta pystyyn ja ryhtyi ensiaputoimenpiteisiin. Varmalla otteella Olli nosti pukumiehen ilmaan, otti kaverin Heimlichin otteeseen ja aloitti vahvaakin vahvemman ”rytkyttelyn”. Tätä tapahtui varmasti kovinkin yli puolenkymmentä kertaa. Muistan ihmetelleeni vaikuttavaa ensiaputilannetta, jossa voimat jylläsivät ja autettavan kengät ja kädet heilahtelivat toimenpiteen aikana velttoina puolelta toiselle.
Kaikkien helpotukseksi, ruokapala autettavan henkitorvesta pullahti pois ja miehen elintoiminnot palautuivat. Vakavan tilanteen loppu vaikutti jopa hieman huvittavalta kaikessa ihmeellisyydessään. Autettava mies istahti mitään puhumatta lautasensa ääreen ja jatkoi syömistä. Myös auttaja istahti ja jäi ihmettelemään hiljaa omalle paikalleen. Molempien pöytien seurueet seurasivat ihmetellen tapahtunutta ja vasta tovin päästä koko tilanne selvisi autettavalle. Hän kääntyi ihmettelemään, mitä oli tapahtunut ja kävi lopulta juttelemaan Ollin kanssa.
Koko tapahtuma oli ohitse puolessa minuutissa. Esimerkillistä ensiaputyötä toteuttanut Olli ei pysty oikein kertomaan, kuinka hän homman teki. Varmasti ensiapukurssien harjoittelulla oli oma vaikutuksensa onnistuneeseen toimintaan. Tärkeintä kuitenkin tilanteessa taisi olla päättäväinen ja rohkea toiminta. Mielessä ei varmasti käynyt monen taiteilijan tai esiintyjän toiminnan latistava ajatus: ”Mitä muut minusta ajattelevat”. Hienoa Ola!! Ylivertaisen hienoa!
Jobo