25.2.2014

Taas tämä tyhjyyden tunne tulee…

Reilut kaksiviikkoiset olympialaiset Sotshissa loppuivat viime viikonloppuna. Suuria tunteita koettiin niin kisapaikoilla, kuin vastaanottimienkin ääressä. Itselläni sattui hyvä tuuri, että pystyin seuraamaan kisoja melko paljon TV:stä. Vaikka en mikään TV-urheilun suurkuluttaja olekaan, oli kyllä aivan mahtavaa seurata eri lajien urheilijoiden suorituksia, ponnistuksia ja venymisiä. Kotisohvalla jännitettiin ja hurrattiin suomalaisille, ja vaikka järki sanoo että turhaan sitä huutaa telkkarissa hiihtävälle hahmolle (ei se sitä kumminkaan kuule), niin kumminkin sitä löytää itsensä kannustamasta ja hyppimästä olohuoneesta. Sohvan tyynyistä voi melkeinpä nähdä esim. jääkiekkopelien jännityksen jäljet.

Suurten tapahtumien jälkeen on monesti hieman tyhjä olo, ”…että mitäs nyt?”, jos niihin on osallistunut aktiivisesti ja elänyt vahvasti monien hetkien mukana. Kun jokin suuri ja merkittävä loppuu, leijuu hetken aikaa ikään kuin tyhjän päällä, ennen kuin pääsee taas arkeen kiinni. Melko usein Semmareiden kiertueiden jälkeen huomaa itsessä samanlaista tyhjyyden tunnetta muutamien päivien ajan. Arki on hetken hukassa, kun ajatukset ovat vielä menneissä hienoissa päivissä, joita on elänyt niin täysillä tapahtumien mukana. Pikku hiljaa sitä palautuu maanpinnalle ja huomaa, että  perus MAKAROONILAATIKKO onkin se kultamitallihiihto.

Jalkapallon MM-kisoja ja Semmareiden 25-vuotisrundia odotellessa.

Uski